Näin opin vastaanottamaan apua: Kertomus hiljaisuudesta, paranemisesta ja rusahtelevista polvista 

”Joskus elämä pysäyttää sinut, jotta voit vihdoin oppia vastaanottamaan.”  

Uskon vakaasti ja nyt enemmän kuin koskaan, että maailmankaikkeus – tai jokin korkeampi, suurempi meitä ohjaava voima – lähettää meidät oikeisiin paikkoihin ja tuo eteemme oikeat ihmiset juuri silloin, kun tarvitsemme sitä. Niin se vain menee.  

Tämä on tarina paranemisesta polvivamman jälkeen. Kertomus hidastamisesta ja siitä, miten opin ottamaan vastaan apua. Sen havaitsemisesta, että joskus hiljaisuus on kaikista suurin opettaja. Tämä on tarina oppiläksystä, jota en pyytänyt, mutta voi, miten se tulikin tarpeeseen!  

Vierailu tutuissa parantavissa paikoissa

Kuluneena kesänä kävin uudelleen paikoissa, joihin olin aiemmin mennyt parantumaan; olemaan vain minä, ihan yksin itseni kanssa. Olen niin sanottu sosiaalinen erakko: tykkään käsitellä asioita yksin. Tai kuten äskettäin opin, tälle luonteenpiirteelle on myös sana: olen ambivertti! 

Kelataanpa pari kesää takaperin. Tuo kesä oli suuri käännekohta elämässäni.  

Muutettuani takaisin Suomeen asuttuani vuosia Australiassa  ja opiskeltuani siellä joogaa, kuntoilua ja henkilökohtaista harjoittelua, olin edelleen toipumassa erittäin toksisesta parisuhteesta. Tuo talvi oli täynnä varjotyötä ja maadoittumista takaisin kehooni. 

Työskentelin paikallisella kuntosalilla ja joogastudiolla, laitoin opintojani käytäntöön ja sen sijaan, että olisin vellonut menneisyydessä, kohdistin katseeni eteenpäin. Hitaasti aloin rakentaa uudelleen luottamusta miehiin ja maskuliinienergiaan ja aloin ymmärtää, miksi olin antanut menneisyydessäni asioiden mennä liian pitkälle ja aivan liian kauan.  

Löysin oman heimoni 

Koko Suomen hyvinvointi- ja henkinen skene oli minulle täysin uutta. Menin ensimmäiseen ecstatic dance -tapahtumaani, kokeilin muita päihteettömiä tapahtumia ja tapasin upeita ihmisiä, joihin tutustuin vähitellen paremmin ja paremmin. Tuo kesä oli täynnä uusia alkuja, kuten Vipassana -retriitti ja vapaaehtoistyö Natural High Healing Festivalilla, joka oli kesän suurin kohokohta. 

Saavuin festivaalin rakennustiimiin ennakkoluulottomana ja yksin, tietämättä yhtään, mihin olin astumassa. Ennen kuin huomasinkaan, olin mukana rakentamassa kookasta kupolikattoista domea ihan tyhjästä, sade ja muta osana tiimiämme.

Sitten… POKS! Hetki, jolloin kaikki muuttui 

”Olen tehnyt elämässäni monia uhkarohkeitakin asioita ja selvinnyt niistä aina terveenä… Mutta tällä kertaa elämä painoi tauko-nappulaa tarkoituksella.” 

Oli maanantai. Festivaalipäivät olivat ohi, ja purku ja siivous alkoi. Oli aika purkaa rakenteet koristeet ja rakenteet, mukaan lukien suurin projekteistamme; dome. Viimeisen ryhmäkuvan ottaminen oli minun ideani. ”Nojaa minuun kuin akro-asennossa”, sanoin uudelle ystävälleni. 

Seurasi kova pamaus, jonka kaikki kuulivat. Se ei ollut tavallinen polven rusahdus (kyllä, polvet saattavat napsahdella ja poksahdella usein niiden sisään loukkuun jääneestä ilmasta. Kiitos joogaopinnoilleni tästä tiedosta!). Tämä ääni oli erilainen. Pystyin kuitenkin liikuttamaan polveani ja varaamaan sille jonkin verran painoa, joten ajattelin asian liittyvän ehkä nivelsiteisiin. ”Ei tarvitse häiritä lääkäriä tämän takia, he ovat niin kiireisiä”, ajattelin ollessani ensiavussa. Menen lääkäriin sitten, kun olen kotona. En tuntenut kipua, joten en myöskään tarvinnut kipulääkkeitä. Käytin polveeni siis pelkkiä jääpusseja. Sain eräältä ystävälliseltä naiselta homeopaattista valmistetta Arnica Montanaa vahvistamaan immuunivastettani, koska sen uskotaan lyhentävän mustelmien, särkyjen ja nyrjähdysten paranemisaikaa. Ja sitten lepäsin.

Pakotettu hiljaisuus

Koska olin tullut festivaaleille yhteiskyydillä, jouduin odottamaan sitä seuraavaan päivään. Odotus muuttui hiljaisuudeksi, jollaista en ollut tuntenut koko festarikokemuksen aikana. Kuluneiden päivien täyden toiminnan, liikkeen, rakentamisen, kiipeilyn ja ajamisen jälkeen… nyt minun olikin pysähdyttävä. Täysin. Istua vain. Vastaanottaa apua. Olla hiljaa. Wtf. ”Olen kunnossa”, sanoin jatkuvasti. ”Todellakin.” Mutta jokin syvempi prosessi oli jo alkanut sisälläni. 

Uusi ystäväni antoi minulle kyydin kotiin seuraavana päivänä – suuri kiitos hänelle. Minulle esiteltiin ajon aikana Human Design -energiajärjestelmä, joka tuntui jälleen merkiltä universumilta. Koin sen hyvin mielenkiintoisena tapana nähdä ihminen kokonaisuutena. Kun vihdoin pääsin kotiin, oli liian myöhäistä mennä lääkäriin.  

Seuraavana aamuna menin paikalliseen terveyskeskukseeni. Lääkäri tyhjensi polvestani nestettä; siinä oli verta, mutta en ajatellut sitä kummemmin. Röntgenkuva näytti normaalilta. Minulle kerrottiin, että minulle soitetaan, jos käy ilmi, että tarvitaan lisätutkimuksia. Upeaa. Siispä junalla Helsinkiin liiketapaamiseen, kaupungin halki ontuen, polvi teipattuna, auringonpaisteessa tallustellen. Klassinen minä.   

Torstaina lepäsin koko päivän. Perjantaina päätin treenata ylävartaloa kuntosalilla. Sitten lääkäri soitti kesken istunnon: ”Tarvitset magneettikuvauksen. Voitko mennä tänään?” Epäröin, koska minulla oli suunnitelmia viikonlopulle, mutta vastasin: ”Öh… Okei, tottakai.” Suostuin lähtemään. 

Pääsin sairaalaan, polveni kuvattiin, mutta vielä ei ollut vapaana lääkäriä, joka olisi lukenut tulokset. Aika kului. Minun oli lähdettävä. Festivaalisuunnitelmani Helsingissä kutsuivat, enkä taaskaan tuntenut oloani mitenkään kamalaksi; minulla ei ollut suuria kipuja, vain turvotusta.  

Matkalla Helsinkiin, juuri kun luulin paenneeni tilanteesta onnistuneesti, puhelimeni soi uudelleen. Sairaanhoitaja sanoi: ”Lääkäri on yrittänyt tavoittaa sinua. Hänen täytyy puhua kanssasi suoraan.” Pala nousi kurkkuuni. 

Odottamaton diagnoosi 

Sitten lääkäri soittaa: ”Se on murtunut. Älä varaa jalalle yhtään painoa. Tarvitset ortoosin ja kainalosauvat. Sinun on myös aloitettava injektiot veritulppien välttämiseksi.” Hetkinen, mitä?! 

Tulokset: Tibian murtuma. Kainalosauvat. Ortoosi. Päivittäiset veritulppia ehkäisevät injektiot. 

Yhtäkkiä olenkin toisessa sairaalassa, rannekkeessani numero kolme. 

Pyörätuoli. Ystävällinen mies ajaa minua pitkin pitkää käytävää. Vitsailen: ”Voitko ottaa valokuvan? Tämä on ensimmäinen kertani pyörätuolissa.” Hän nauraa ja ottaa kuvan. (Täytyyhän sitä silti osata nauttia tilanteen absurdiudesta, eikö?) 

Näen magneettikuvat näytöllä. Jep. Murtunut. Haluan itkeä, mutta pidn kyyneleet sisälläni. Sitten tulee kohta, johon en ole valmis: itseni piikittäminen. Vastustan sitä. ”Onko tämä todella tarpeen?”, kysyn. Vastaus on kyllä. Turvallisuuden vuoksi. Mieleeni muistuu, että suvussani on ollut veritulppia… okei, okei.  

Onnistuun vakuuttamaan hoitajan tekemään ensimmäisen pistoksen. On aivan liikaa työntää neula kehooni itse kaikkien kamalien uutisten jälkeen. Tärisen, mutta olen kiitollinen. Kaiken sen jälkeen minun pitää vielä keksiä, miten pääsen kotiin. Kukaan ei voi noutaa minua, sillä on jo myöhä. Sitten soitan Kelan taksinumeroon, jonka näin sairaalan seinällä. Viisi minuuttia myöhemmin upouusi Mercedes pysähtyy pihaan. Kuljettaja kuulee tarinani ja sanoo: ”Voimme viedä sinut kotiin asti, 35 eurolla.” Mitä?! Mennään. 

Kotona en ollut vieläkään todella sisäistänyt tapahtunutta. Soitin yhdelle uusista ystävistäni kertoakseni tilanteesta hänelle. Sitten viimeinkin – lepoa.  

Miten opettelin vastaanottamaan apua  

Seuraavina viikkoina oli kyse hidastamisesta. Ystävät auttoivat minua ruokaostoksilla. Sain jäädä ystäväni kotiin maaseudulle olemaan yksin ja miettimään. Pohdin, miksi elämä johdatti minut sinne. Totesin, että tarvitsen enemmän itseni rakastamista ja hyväksyntää nykyiselle mielenmaisemani tilalle. Pidin itseni kiireisenä. Tein jopa toisen vapaaehtoiskeikan, joka oli upea viikonloppu kauniissa Suomenlinnassa. Ja pyysin apua, paljon. Ruokakaupassa käynnit. Kyydit eri paikkoihin. Emotionaalista tukea. Koin sen jollain tapaa nöyryyttäväksi. Mutta se oli myös todella parantavaa.  

Muokkasin valmennukseni uusien fyysisten rajoitteideni mukaan. En pystynyt itse näyttämään kaikkia liikkeitä, joten keskityin puheeseen, kehon havainnointiin ja joogan palautumistekniikoihin. Kun vihdoin pääsin taas liikkeelle, tarkkailin kävelyäni ja sitä, miten keho kompensoi vaurioitunutta raajaa. Vaelsin metsässä ja poimin sieniä itselleni ja muille enemmän kuin koskaan. Annoin luonnon parantaa minua.  

Vapauden hetki  

Lopulta lääkäri näytti minulle vihreää valoa treenata täysipainoisesti. Ensimmäinen juoksulenkkini toi kyyneleet silmiini – olin parantunut. Olin vapaa. 

Jälkeenpäin katsottuna koko juttu tuntuu surrealistiselta. Olen tehnyt niin monia seikkailunhaluisia, lähes holtittomia asioita elämässäni ja selvinnyt niistä aina terveenä. Mutta kun vihdoin aloin löytää uusia ihmisiä, kun aloin asettua aloilleni, oli kuin elämä olisi laittanut minut tauolle tarkoituksella.  

Askel kerrallaan.

Se oli pakotettua hiljaisuutta. Se oli jumalallinen interventio. Ja tuon tauon aikana minun oli saatava oppitunti vastaanottamisesta: opin ottamaan vastaan apua, rakkautta, tukea, hiljaisuutta – jopa injektioita (joihin en muuten koskaan tottunut täysin).  

Olen kiitollinen siitä, että paranin ilman kipulääkkeitä, luottaen sen sijaan hengitystyöskentelyyn, joogaan ja mindfulnessiin. 

Askel kerrallaan – siitä tuli mottoni.  

Askel kerrallaan – tärkeimmät poiminnat 

• Kuuntele kehoasi – lievätkin vammat voivat olla vakavia. 
• Ota apu vastaan ilman syyllisyyttä – se on osa tasapainoa. 
• Käytä hiljaisuutta opettajana – se paljastaa, mitä liike kätkee sisälleen. 
• Parantuminen on kokonaisvaltaista – henkistä, emotionaalista, fyysistä ja henkistä. 

Kiitos, että luit. Jätä kommentti, jos kirjoitukseni resonoi tai jos olet käynyt läpi vastaavan matkan.  

Ja mikä tärkeintä, varsinkin jos annat itsestäsi paljon muille, muista elää nykyhetkessä ja ottaa apua vastaan yhtä paljon, kuin sitä annat – sillä me tarvitsemme tasapainoa ja rajoja. Muuten elämä asettaa sinut aisoihin odottamattomin tavoin.  

Seuraavaan kertaan.

Lämpimin terveisin, 
Saija